Animearkisto: Love Get Chu

LoveGetchu2

Mikä: Love Get Chu: Miracle Seiyuu Hakusho

Milloin: Huhtikuu 2006 – syyskuu 2006

Studio: Radix

Jaksojen määrä: 25

 

Kuinka minä, joka en katso animea juuri ollenkaan, päädyin katsomaan tämänkaltaista ikivanhaa tusina-animea? No, katselin tuossa taannoin vanhoja AMV-videoitani YouTubesta, ja olin joskus tehnyt yhden videon tämän animen alkumusiikkiin. Päädyin sitten etsimään varsinaisen alkumusiikin YouTubesta, sitten löysin ja katsoin ensimmäisen jakson, ja muistin katsoneeni animea pari jaksoa joskus vuonna nakki ja muusi. Lopulta päädyin katselemaan sarjan loppuun asti, sillä ammoin armon vuonna 2007 en tosiaan päässyt paria kolmea jaksoa pidemmälle. No, nyt sarja tuli katsottua loppuun, mutta mitä siitä sitten jäi käteen?

Erikoisena voisi ehkä pitää sitä, että Love Get Chu perustuu samannimiseen kännykälle julkaistuun visual novel -peliin. Sekä pelissä että animessa on sama lähtökohta: joukko tyttöjä haluaa ammattimaisiksi ääninäyttelijöiksi (seiyuu) ja he pyrkivät innokkaasti kohti haavettaan. Animen päähenkilönä häärii ylen reipas parikymppinen Momoko Ichihara, joka haluaa ääninäyttelijäksi koskettaakseen ihmisiä – ja päästäkseen tutustumaan suosikkianimensa miespääosan ääninäyttelijään, Minato Ichinoseen. Momoko saapuu Tokioon ääninäyttelijöitä kouluttavan Lambada Eight -studion pääsykokeisiin, ja yhdessä neljän muun tytön kanssa tulee valituksi rankkaan koulutusohjelmaan. Ääninäyttelyn lisäksi päästään seuraamaan Momokon ja hänen kanssaan samassa asuntolassa asuvan animaattoripoika Atari Maedan hapuilevaa romanssia, josta paisuu varsinainen suhdesoppa sarjan edetessä.

Tokio, here I come!

Tokio, here I come!

Love Get Chu sai minut kiinnostumaan aiheensa vuoksi, sillä en tiedä kovinkaan montaa sarjaa, joka kertoisi animen ääninäyttelijöistä. Kieltämättä tuntuu hassulta katsoa animea animen ääninäyttelystä, ja siinä sivussa animoinnista, mutta ei siinä mitään – sisäinen otakuni kiittää. En osaa arvioida, kuinka realistisesti Love Get Chu todella esittää ääninäyttelijän työn, sillä en tunne alaa, mutta varsinkin animen alkupuolella asiat etenevät ja niitä käsitellään mielestäni hyvin ja sopivan realistisesti. Animen toisella puoliskolla punainen lanka sen sijaan katoaa, ja joitakin hyviä kohtauksia lukuun ottamatta loppupuoli on aivan käsittämätöntä ja väsynyttä sähellystä, johon ääninäyttely ei liity enää mitenkään. Vai miltä kuulostaa tyttöjoukon roudaaminen kameroilla varustetulle autiolle saarelle, jotta he voivat harjoitella tulevaa suurta koe-esiintymistä varten? Viimeinen suuri koe-esiintyminen on muutenkin melkoinen show, josssa hahmojen kyvyt ääninäyttelijöinä pääsevät todella valloilleen. Show-esiintymisien lisäksi sarjassa on kyllä mukavan todentuntuisia kohtauksia, kuten esimerkiksi Momokolta nimikirjoitusta junassa pyytämään tulevat tytöt ja Momokon vaikeudet suoriutua pienestä roolistaan ensimmäisissä todellisissa äänityssessioissa.

Animen huumori on aika simppeliä, ja perustuu melko yksinkertaisiin vitseihin, mutta aivan viimeisessä, muusta animesta irrallisessa jaksossa irrotellaan hieman absurdimmin. Parhaat naurut saa ehkä paremmin toisella puoliskolla esiteltävän menestysanimen, Child Girlsin, kustannuksella. Kyseisessä sarjassa, jossa muun muassa päähenkilö Momoko esiintyy, päiväkodin lapset taistelevat milloin mitäkin pahiksia vastaan – ja muuttuvat totta kai isotissisiksi teinitytöiksi. On myös ihan hauskaa nähdä päähenkilökaarti esiintymässä laulavina nunnaidoleina ensimmäisen kauden lopussa. Huumori ei siis ole millään kovin ihmeellisellä tasolla, ja juonikin on aika tuttua tauhkaa. Aihe on kyllä mielenkiintoinen ja on hauska päästä seuraamaan tyttöjen etenemistä uralla, ja vaikka ensimmäinen kausi pysyykin vielä ihan hyvin asiassa, toisella puoliskolla ei oikein ole mitään fokusta ja juonikin vajoaa lähinnä ihmissuhdekuvioiden pyörittelyyn ja kilpailuun uuden animen menestysroolista. Tässäkin olisi siis sarja, joka olisi kannattanut lopettaa ajoissa, sillä toisella kaudella ei yksinkertaisesti ole mitään annettavaa ja vaikka ensimmäiset 12 jaksoa jaksoi vielä ihan hyvin seurata, seuraavat jaksot turhauttivat välillä todella pahasti ja sarjan loppu oli myös aikalailla pettymys, vaikka langat saatiinkin joten kuten kurottua kasaan ja ympyräkin tietyllä tavalla sulkeutui Momokon uuden urakehityksen myötä.

Romanttinen ensikohtaaminen

Romanttinen ensikohtaaminen

Ääninäyttelyjuonen lisäksi sarjassa seurataan Momokon ja Atarin romanssia, joka alkaa varsin lupaavasti Momokon luullessa Ataria juna-ahdistelijaksi, mutta myöhemmin kaksikko päätyy – yllättäen – asumaan saman katon alle. Sarjassa ei oikeastaan missään vaiheessa sanota, että Momokon ja Atarin välillä olisi jotain, vaan tämä jää katsojan pääteltäväksi. Alkupuolella romanssia kehitellään hitaasti ja viattomasti, mutta toisella puoliskolla koko romanssi melkeinpä unohdetaan, ja sen tilalle tulee sekava kolmiodraama Momokon, Atarin ja Momokon ystävän ja Atarin serkun Yurikan välille. Momoko ja Atari eivät oikeastaan esiinny juuri yhteisissä kohtauksissa toisella puoliskolla, vaan Yurika saa enemmän tätä tilaa ja jopa seurustelee Atarin kanssa lyhyen aikaa, mutta serkumpi ei ole tällä kertaa herkumpi. Jotenkin sarjan lopussa onnistutaan saamaan sellainen päätös, että Momoko ja Atari ovatkin yhdessä ja tunnustelevat rakkauttaan ja ties mitä, vaikka tätä käännettä koko sarjassa ei ole pahemmin edes valmisteltu. Olin hyvin pettynyt romanssijuonen kehittelyyn, sillä tavallaan pidin Momokosta ja Atarista parina, vaikka se stereotyyppinen sellainen olikin, ja tämän vuoksi loppujen lopuksi aika ylimääräiseksi jääneen romanssin keskeneräisyys häiritsi. Ihmettelin myös, miksi Yurika oli Atarin serkku, sillä taustatarinan perusteella hän olisi voinut olla myös vain lapsuudenystävä. Todennäköisesti tämä on kuitenkin suoraan pelistä otettu yksityiskohta, jota ei ole animeen lähdetty muuttamaan.

Entäs Momokon alussa ihailema Minato Ichinose? Momokon motiivi ryhtyä ääninäyttelijäksi oli osittain myös se, että tätä kautta hän pääsisi tutustumaan ihailemaansa ääninäyttelijään – ja menemään tämän kanssa myöhemmin naimisiin. Kyllä. Vaikka Momoko ihailee ja ehkä salaa rakastaakin Minatoa, ei näiden kahden välillä ole sarjassa yhtään mitään. Momoko kyllä tapaa Minaton moneen otteeseen ja sarjan loppuhuipennuksessa pääsee näyttelemään yhdessä tämän kanssa livenä, mutta Momokon ja Minaton suhde on koko sarjan ajan puhtaasti ammatillinen, ja Minato toimii tavallaan Momokon mentorina useampaan otteeseen. Eli unohtakaa kaikki Momokon höpinät sarjan alussa – tiedossa ei ole mitään traagista rakkausdraamaa ihailijan ja tämän idolin välillä, ja Minatokin löytää lopulta itselleen naisen päähenkilökaartin ulkopuolelta.

Vasemmalta Rinka, Tsubasa, Amane, Momoko ja Yurika

Vasemmalta Rinka, Tsubasa, Amane, Momoko ja Yurika

Love Get Chu:n hahmot ovat luonteeltaan ja myös ulkonäöltään suorastaan ärsyttävän stereotyyppisiä ja yksinkertaisia, mikä kieltämättä vaivaa monia tämän tyylisiä haaremisarjoja ja visual novelleja. Veikkaan alkuperäisen pelin olevan jonkinlainen haaremiviritelmä, jossa pelaaja pelaa animen Atarin hahmolla ja koko tyttölössi pyörii pelaajan ympärillä, ei vain Momoko. En ole peliä pelannut, mutta tämä tuntuu todennäköiseltä selitykseltä. Päähenkilön, ylipirteän ja kovaäänisen höslän Momokon lisäksi sarjan muita hahmoja ovat aiemmin mainittu Atarin serkku Yurika Sasaki, itsevarma idolityyppinen tyttö, Rinka Suzuki, ujo isotissinen amatööriäänäyttelijä, Tsubasa Onodera, urheilullinen poikatyttö ja poikien äänten näyttelijä sekä Amane Oohara, rikas prinsessatyyppinen tyttö, jolla on oma palvelija ja joka haluaa ääninäyttelijäksi vastustaakseen isänsä, kuuluisan samurairoolien esittäjän tahtoa.

Hahmot eivät ole kovin syvällisiä, vaikka jokaiselle onkin omistettu vähintään yksi jakso, jossa käsitellään kunkin hahmon akuuteimpia ongelmia. Hieman syvemmälle menevien hahmojen, tässä tapauksessa Momokon ja Yurikan, osanakin on vain laahaavan kolmiodraaman loputon murehdinta ja melodraamailu, joka ei vastaa käsitystäni laadukkaasta hahmonkehityksestä. Kehitystä tapahtuu lähinnä hahmojen uralla, ja urakehitys kieltämättä muuttaa hahmoja hiukan, mikä tekee heistä sentään vähän moniulotteisempia. Jonkinlaista hahmonkehitystä on siis havaittavissa, mutta sitä olisi voinut viedä hieman pidemmällekin. Kiinnostavaa on esimerkiksi se, miten Rinka, koko remmin ujoin tyttö, päätyy lopulta ainoana jatkamaan lupaavaa idolin uraa ääninäyttelyn sijasta. Tätä ei kuitenkaan selitetä sen ihmeellisemmin. Hahmot ovat myös ulkonäöltään aika yksinkertaisia ja rip-offejakin on selvästi havaittavissa: Atari on aika suora Keitaro-kopio ja Reika on melkein 1:1 Tokyo Mew Mew-sarjan Retasun kanssa. Hahmojen värimaailma on myös tosi räikeä, mutta ainakin kaikki erottuvat toisistaan.

Tsubasa vakavana

Tsubasa vakavana

Animen tyyli on mielestäni jo vanhanaikainen, ja sarja on kohtalaisen hyvin animoitu, mutta ei todellakaan mitään parhainta laatua. Hahmot ja taustat ovat yksinkertaisia, ja erilaisuutta on korostettu lähinnä valitsemalla räikeitä ja jopa mauttomia värejä. Viisi päähenkilötyttöä ovat kyllä hyvinkin erinäköisiä, ja valitut tyylit korostavat mielestäni melko hyvin hahmojen luonteita. Animaatiotyylissä häiritsevät kuitenkin hahmojen posket, jotka ovat suorastaan ärsyttävän pyöreitä ja venyviä, eivät onneksi yhtä pahasti kuin vaikkapa Saber Marionettessa, mutta itse en pidä tästä tyyliseikasta yhtään ja välillä tämä häiritsi minua todella paljon. Amanen todella vaaleat silmät olivat myös mielestäni jotenkin sokean näköiset. Aikuisista hahmoista Lambada Eight -studion johtajan Eri Daimon oli ylipäätään hahmona mielestäni tyylikäs, mutta Momokon pääkilpailijan Yuumin tyylistä ja animoinnista en pitänyt yhtään. Toisaalta aikuisen Yuumin ylisöpö tyyli yhdistettynä ärsyttävään luonteeseen oli ilmeisesti koko hahmon idea. Ääninäyttely (:D) oli hyvällä tasolla (toisaalta animen katsomisesta on jo vähän aikaa, joten muistikuvat alkavat olla hataria), ja pidin myös animen alkumusiikista, vaikka ei se mikään ihmeellinen olekaan. Myös tyttöjen ensimmäisen kauden lopulla esittämä idolilaulu soi edelleen aina välillä korvamatona, vaikka ei todellakaan ollut mitään laadukkainta taidetta idolimusiikin saralla.

Usamaru-san, sarjan keskeisimpiä henkilöitä

Usamaru-san, sarjan keskeisimpiä henkilöitä

Jos nyt jonkinlaista yhteenvetoa vielä tekisi, niin Love Get Chu on ihan katsottava, mutta ei todellakaan mikään hyvä tai erityisen ihmeellinen anime. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi kovinkaan moni ei varmaankaan ole edes kuullut koko tekeleestä mitään. Vaikka aihe onkin mielenkiintoinen, sarja ei ole erityisen omaperäinen ja varsinkin toisella kaudella punainen lanka katoaa lähes täysin. Romanssien kehittely sarjassa oli parhaimmillaankin keskinkertaista ja sarja ylipäätään tuntui monelta osin keskeneräiseltä. Hahmoissa ei ollut juuri mitään erikoista, ja huumorikaan ei ollut mitään ihmeellistä. Kuitenkin Love Get Chun ensimmäistä kautta oli hauska katsoa, ja hahmoihinkin jollain tapaa kiintyi sarjan aikana. Suosittelen vilkaisemaan, jos mitään muuta katsottavaa ei keksi tai haluaa päästä helpolla animen katsomisen suhteen – koko sarja löytyy tällä haavaa englanniksi tekstitettynä YouTubesta, joten tätä ei ainakaan ole vaikea löytää. Tosin tällaiset animet ovat ehkä enemmän tehty unohdettaviksi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s