Nostalgia: Digimon Adventure

DigiAd2

Mikä: Digimon Adventure

Milloin: Maaliskuu 1999 – maaliskuu 2000

Studio: Toei Animation

Katsottu: 54/54

Digimon Adventure! Siinäpä vasta legendaarinen sarja. Kuinka monen suomalaisen(kin) animefanin harrastus lienee alkanut tästä Toei Animationin alun perin Tamagotchin tapaiseen virtuaalilemmikkiin perustuvasta legendaarisesta lasten animaatiosarjasta – paitsi niiden, joilla ei neloskanava näkynyt Digimonin pyöriessä Suomen televisiossa. Itsekin tuijotin tätä animea lapsena kuin riivattu, ja minulta löytyy edelleen monta täyteen nauhoitettua videokasettia Digimon-jaksoja (kyllä, silloin kaikki tärkeä nauhoitettiin kasetille, säilytettiin ja katsottiin uudelleen, ja vielä uudelleen, ja vielä…). Tämän kertaisen Digimon-innostukseni pani kuitenkin alkuun videopalvelu YouTube, ja innostuksen huumassa katsoin koko ensimmäisen kauden neljässä päivässä. Tämä trippi oli nostalgian lisäksi myös varsin antoisa, sillä en ollut koskaan nähnyt aivan kaikkia jaksoja, ja tämä oli myös se syy, miksi päätin tällä kertaa katsoa animen alusta loppuun alkuperäisillä äänillä vanhojen videokasettien ja suomidubbien (niiden parempien) sijaan. Kipinä syttyi sattumalta YouTuben suosituksesta bongatusta Digimonin alkumusiikista, jonka kuuntelin ja päätin katsoa huvikseni muutaman Digimon-jakson. Muutama löytyikin suomidubilla samaisesta youtuupista, mutta pian päädyin katsomaan sarjaa vaihteeksi ihan alusta vanhojen, lähes loppuunkulutettujen videokasetten sijaan. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Koska Digimon Adeventure on minulle niin nostalginen, on minun vaikea kirjoittaa sarjasta kaikenkattavaa yleisarviota, vaikka animen huonommat puolet tunnistankin. Lisäksi aika moni on luultavasti nähnyt sarjan, tai ainakin tietää suurin piirtein, mistä siinä on kysymys. Siispä saatte otsikoituja, tarkoin valittuja poimintoja ja huomioita, joita mieleeni nousi sarjaa katsoessani. Objektiivisuus? Yritetään. En kuitenkaan ole ihan niin nostalgian sokaisema kuin ne, jotka jaksavat riidellä vuosikausia siitä, oliko Disney-elokuva Pienen merenneidon uusi suomidubbi hirveä pyhäinhäväistys vai oikeasti hyvä, joten kritiikkiäkin liikenee kehujen ohella.

Siis mikä näitä pahiksia oikein vaivaa?!

DigiAd3

Okei, Digimonissa on ihan hyviä pahiksia. Joskin aika yksioikoisen pahoja sellaisia. Ensimmäisen kohdattavan isomman pääpahan nimi on Devimon – mitään harmaalla alueella liikkuvaa traagista hahmoa on siis aivan turha odottaa. Myöhemmin kuvioihin tulevat pyörimään muun muassa vampyyrin näköinen ja oloinen Vamdemon sekä sirkusklovnilta näyttävä tikarinheiluttaja Piemon. Mutta onneksi kaikki sarjan pahikset eivät ole ihan näin vakavaa laatua, sillä ainahan meillä on Etemon!

Etemon on koko Digimonin hämmentävin pahis – eikä pelkästään komediallisten ulottuvuuksiensa takia. Etemon näyttää apinapukuun pukeutuneelta mieheltä, joka korostaa jatkuvasti omaa parhauttaan, matkustaa ympäriinsä Monochromonin vetämällä rekalla ja tiluttaa rock-musiikkia vähän joka käänteessä. Etemonista päästään eroon suunnilleen sarjan puolessa välissä, mutta älkää vielä hätäilkö! Apinoiden kruunaamaton kuningas tekee näyttävän paluun aivan sarjan lopussa, jossa hän selventää, kuinka oikein selvisi hengissä ja kykeni palaamaan kostaakseen. Tätä MetalEtemoniksi itseään nimittämää ilmestystä saamme sietää kokonaisen kahden jakson ajan, jonka jälkeen hänestä päästään jälleen kerran eroon. Vai päästäänkö? Itse en nimittäin usko ollenkaan, että rakastettavan apinamiehemme seikkailut päättyisivät tähän, vaan eiköhän Etemon vielä pomppaa jostain Digimonin myöhemmillä kausilla.

Etemon on oikeasti ihan hauska noin pahikseksi ja parasta hänessä on se, että hän tekee melko räikeän poikkeuksen muuten yltiöpahaan pahiskaartiin olemalla pahan lisäksi auttamattoman huvittava niin ulkonäöltään kuin käytökseltään. Etemonin ongelma on kuitenkin se, ettei sarjassa oikeastaan missään vaiheessa selitetä, mitä hän pahiksena tavoittelee ja miksi hän haluaa joka käänteessä päästä eroon valituista lapsista. Etemonilla on oma lähinnä Gatzimoneista koostuva hännystelijäjoukkonsa, joten ainakin hän on riittävän paha ja voimakas saattaakseen tällaisia heikompia ryhmittymiä valtansa alle. Lisäksi Etemon puuhaa jonkinlaista pimeää verkostoa Digimon-maailman alle. Tämän verkoston ideaa ei myöskään juuri sarjassa selitetä. Etemonilla olisi paljon potentiaalia olla paljon parempi pahis kuin mitä hän nyt on, sillä vaikka hän on hauska, hänen tavoitteensa ja toimintaperusteensa jäävät nyt niin hataralle pohjalle, että itse katsojana ihmettelin koko ajan, mikä idea tällaisessa pahiksessa oikeasti edes on. Jälkimmäisellä ilmestymiskerralla MetalEtemoniksi muuttunut Etemon haluaa pelkästään kostaa lapsille, mikä on tavallaan sekin vähän omituista, koska lasten ansiosta hän ylipäätään kykeni muuttumaan MetalEtemoniksi – tosin sen aiheuttaneet kärsimykset mustassa aukossa ovat kyllä sinänsä ihan järkevä kostamisperuste. Tämä uudistunut versio vanhasta pahiksesta nähdään vain kahdessa jaksossa, vaikka mielestäni MetalEtemonilla olisi jälleen ollut rahkeita näyttävämpäänkin esiintymiseen.

Etemonilla on muuten aivan loistava tunnusmusiikki, jonka kuullessa virnistys nousee välittömästi naamalle. Jotain hyvää tämä(kin) pahis onnistui sitten loppujen lopuksi saamaan aikaan.

 

”Joo, tämä soi siinä kohtauksessa, kun tyypit taisteli Bakemoneja vastaan, ja siinä kohtauksessa Taichi sanoi, että…”

DigiAd6

Yksi asia, mikä kiinnitti huomioni tällä katselukerralla, oli se, kuinka hyvät musiikit Digimonissa oikeastaan onkaan – enkä nyt tarkoita pelkästään legendaarista alkumusiikkia, Kouji Wadan Butter-Fly -kappaletta, jonka suomenkielisen version lauloi Pekka Kuorikoski. Tarkoitan sarjan koko musiikkimaailmaa (josta vastasi pääosin Takanori Arisawa) taustamusiikeista niihin legendaarisiin tunnaireihin. Digimonissa on aika paljon musiikkia, ja sarjassa on loppujen lopuksi aika vähän kohtauksia, joissa ei soitettaisi mitään musiikkia. Eri raidat ovat myös hyvin helposti tunnistettavissa ja assosioitavissa tiettyihin tilanteisiin. Itse olen nähnyt jotkut jaksot niin monta kertaa, että yhdistän aina tietyt taustamusiikit tiettyihin kohtauksiin näissä jaksoissa. Se ei kuitenkaan yhtään haittaa sitä tosiseikkaa, että sarjassa on oikeasti monipuolista taustamusiikkia, jota on myös käytetty hyvin. Musiikki vaihtuu aika nopeasti tilanteen mukaan, ja tietystä raidasta voi aina päätellä, mitä milloinkin on tulossa. Sarjassa on käytetty ansiokkaasti myös oikeaa klassista musiikkia, ja varsinkin Maurice Ravelin tunnetuin sävellys Boléro soi monessa kohtauksessa, ja luo mielestäni hyvää tunnelmaa valikoituihin kohtauksiin.

Ja sitten niistä tunnusmusiikeista. Kouji Wadan Butter-Fly on muutenkin ihan hyvä kappale, mutta itselle nostalgisempi on tietysti suomenkielinen versio samasta kappaleesta. Loppumusiikit, joista lähes kaikki ovat Mimi Tachikawan hahmon ääninäyttelijän Ai Maedan esittämiä, eivät ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia ja sarjan ensimmäistä loppumusiikkia en edes tainnut kuunnella kertaakaan koko katselurupeaman aikana. Tätä ensimmäistä loppumusiikkia oli kuitenkin hyödynnetty myös sarjassa varsin nerokkaasti hauskassa karaokejaksossa, jossa Mimin täytyy kyseistä kappaletta laulamalla herättää horrokseen vajonnut TonosamaGekomon. Alku- ja loppulaulut kuitenkin häviävät 6-0 lähes joka jaksossa soivalle taustakappaleelle, Ayumi Miyazakin brave heartille, jonka kuuleminen herättää ainakin minulla suurimmat nostalgiafiilikset. Tämä johtuu osittain siitä, että kappale soi lähes jokaisessa evoluutiokohtauksessa, mutta myös siitä, että siinä missä kärsimätön katsoja toki kelaa alku- ja loppulaulujen ohi, ei tämän kappaleen kuulemiselta voi välttyä mitenkään, ellei laita ääntä kokonaan pois päältä. Kappale soi myös kaikissa parhaissa taistelukohtauksissa, jotka oletettavasti kiinnostavat eniten satunnaista lapsikatsojaa. Sarjassa on myös pari muuta taustakappaletta, joista varsinkin Kouji Wadan Seven soi melko usein, mutta varsin erilaisissa tilanteissa kuin vetävä rock-kappale brave heart. Tämä kappale on todennäköisesti itselleni se kaikkein legendaarisin Digimon-kappale, myös Zero Two mukaan luettuna. Yksittäisistä taustamusiikeista pidän varsinkin kappaleesta, joka soi aina ”mitä viime viikolla tapahtui” -pätkien taustalla. Se on huikaisevan hieno.

DigiAd5

Musiikista saammekin sopivan aasinsillan toiseen äänenkäyttöön liittyvään ulottuvuuteen: ääninäyttelyyn. Sanokaa mitä sanotte, mutta minulla oli sarjaa katsoessani vähän ikävä suomenkielisiä ääniä. Enkä nyt tarkoita ensimmäistä, kamalaa ja kaikin puolin amatöörimäistä Agapio Racing Teamin tekemää dubbia, vaan myöhempää, josta vastasi Tuotantotalo Werne, ja jonka pääosissa olivat muun muassa Antti Pääkkönen, Jukka Rasila, Henna Haverinen ja Mirjami Heikkinen. Japaninkielisissä äänissä ei tietenkään ole mitään vikaa, ja sarja on kaiken kaikkiaan hyvin dubattu, mutta kun jaksoja katsellessa koko ajan muistaa ulkoa, mitä hahmo X tässä kohtaa sanoi suomidubissa, on japaninkielisten äänten kuunteleminen välillä hitusen turhauttavaa. Minulle Taichi Yagami puhuu aina Antti Pääkkösen äänellä, ja Antti Pääkkösen todella monista eri äänirooleista mieleeni tulevat aina ensimmäisenä ne, jotka hän teki Digimonissa, ja näistä erityisesti juuri Taichin rooli. On myös kiva huomata, miten samanlaisena joidenkin hahmojen äänet on onnistuttu pitämään. Esimerkiksi Sora Takenouchilla, Jyou Kidolla, Piyomonilla ja Gomamonilla on hyvin samankaltaiset äänet sekä suomen- että japaninkielisessä dubissa. Suomenkielisessä versiossa hahmot myös kuulostavat paljon aikuismaisemmilta kuin japaniversiossa, missä heillä on selvästi lapsekkaammat äänet. Japaninkielisestä versiosta kehuisin erityisesti Yamaton ääntä, joka on paljon parempi kuin suomenkielisen vastineensa, ja jota on oikeasti kiva kuunnella. Pinomonin ääni sen sijaan häiritsi eniten, sillä suomiversion Antti Pääkkösen sijaan puu-ukko puhui aivan selkeällä lapsen äänellä. Se on toki monin kerroin uhkaavampaa ja tekee hahmosta paljon pelottavamman, mutta Antti Pääkkösen mikkihiirikimitystä jäi kieltämättä vähän kaipaamaan.

Niin tai näin, japaninkielinen dubbi on kaiken kaikkiaan hyvä ja sitä on kiva kuunnella, mutta pidän myös suomidubbia todella onnistuneena ja itselle toki nostalgisena. Japaninkielinen dubbi myös mahdollistaa vitsit, joita suomenkielisessä versiossa ei ole ollenkaan. Esimerkiksi Tentomon puhuu sarjassa Kansain murretta, ja sarjassa on myös jonkin verran sanaleikkeihin perustuvia vitsejä. Näitä ei tietenkään ole suomiversioon käännetty, joten sinänsä oli hyvä katsoa sarja vaihteeksi japaninkielisillä äänillä. Ai, entäs jenkkidubbi? Ei vaan pysty. Joko japani- tai suomidubbi, mutta ei missään nimessä amerikkalaista jälkiäänitystä, oli se millainen tahansa. Tottumuskysymys, ehkä, mutta olen monta kertaa todennut, että jenkkidubit eivät pärjää muille tarjolla oleville vaihtoehdoille. Jokainen kokeilkoon ja kertokoon sitten, mistä piti eniten.

 

”Ei! Ei teidän pidä tapella, nyt pojat hei!”

DigiAd1

Digimonissa piisaa pahiksia ja taisteluita, mutta itse pidän hahmonkehitystä yhtenä sarjan tärkeimmistä elementeistä. Ja nyt kun huomioidaan, että kyseessä on kuitenkin lapsille suunnattu animesarja, on hahmonkehitys siihen suhteutettuna suorastaan huippua. Aivan sarjan alussa lapset ovat kukin oman, ehkä koululuokassa ja kaveriporukassa omaksutun roolinsa vankeja, eivätkä he juuri kykene toimimaan näiden käyttäytymismallien ulkopuolella. Esimerkiksi Taichi on itsepäinen ”hotshot”, luontainen johtaja, ja Jyou on vastuullinen vanhempi oppilas, jonka pääasiallinen tehtävä on huolehtia muista. Seikkailut Digimon-maailmassa ja toimiminen ryhmässä yhdessä sekä muiden lasten että Digimonien kanssa kuitenkin kehittää jokaisen luonnetta, ja auttaa jokaista löytämään pikku hiljaa uusia puolia itsestään. Yksi hyvin tärkeä pointti Digimonissa on se, että lapset seikkailevat yksin luonnossa ja toimivat siellä itsenäisesti kuin parhaatkin partiolaiset, ja tämä todella näkyy heidän elämissään: alussa melko avuton Mimi kykenee myöhemmin johtamaan yksin omaa Digimon-iskuryhmäänsä ja kokkaustaidoton Taichi oppii Yamatolta reseptin jos toisenkin. Tällaista, melko syvälle menevää hahmonkehitystä on todella kiva nähdä Digimonin kaltaisessa lastensarjassa, ja pelkän luonteen kehittymisen lisäksi hahmonkehityksessä on nähtävissä myös tummempia sävyjä.

Yksin Digimonin keskeisistä konflikteista kietoutuu juuri Taichin ja Yamaton hahmojen ympärille, ja itse pidän tätä kahden ystävyksen välistä tietynlaista kilpailuasetelmaa yhtenä sarjan vetävimmistä elementeistä. Siinä missä Taichi on luontainen johtaja, jolla on tapana ryntäillä tilanteesta toiseen enempää ajattelematta, on Yamato vetäytyvämpi ja harkitsevampi persoona, jolle kuitenkin kaikkein tärkeintä on toisista huolehtiminen. Nämä kaksi ehkä tietyssä mielessä ääripäätä ottavat sarjan aikana yhteen monta kertaa, kaikkein näyttävimmin sarjan alkupuolen kohtauksessa, jossa Taichi ja Yamato ovat kahdestaan lumisella saarella, sekä aivan loppupuolella, jossa pahan Pinomonin apuri Yuureimon onnistuu uskottelemaan hämmentyneelle Yamatolle Taichin olevan hänen arkkivihollisensa. Nämä nyrkkitappeluiksi äityvät kiistat ovat todella katkeraa seurattavaa, mutta auttavat myös jossain määrin hahmoja ymmärtämään toisiaan. Toisaalta taisteluissa Taichi ja Yamato toimivat useimmiten yhdessä ilman mitään sen suurempia ongelmia, ja tappelut liittyvät useimmiten siihen, mitä ryhmän tulisi tehdä seuraavaksi. Usein riitojen keskiössä on Yamaton pikkuveli Takeru, jota Yamato yrittää suojella kaikelta maailman pahalta, kun taas Taichi on valmis antamaan Takerulle enemmänkin vastuuta ja kohtelee tätä siinä sivussa kuin pikkuveljeä. Yamato on selvästi mustasukkainen tästä Taichin ja Takerun välisestä suhteesta ja tiedostaa samalla, että ei pysty olemaan samanlainen isoveli kuin Taichi. Sitä hän ei kuitenkaan tajua, että tekee aivan yhtä hyvää työtä olemalla omanlaisensa isoveli. Yamato on mielestäni sarjan hienoimpia ja moniulotteisimpia hahmoja, ja vaikka hänen hahmonsa kehittyy sarjan aikana näennäisesti vähiten, pohjustetaan hahmossa tapahtuvia muutoksia hyvillä ja usein dramaattisilla juonenkäänteillä. Yamato joutuu todella oppimaan itsestään vaikeimman kautta edistyäkseen niin valittuna lapsena kuin ihmisenä.

Meikäläisen suosikkipoika

Meikäläisen suosikkipoika

Muista hahmoista Sora on isosiskomainen ja huolehtii lämpimään sävyyn muista ryhmän jäsenistä. Soralla on kuitenkin menossa konflikti äitinsä kanssa. Varsin perinteinen äiti haluaisi Soran olevan naisellisempi ja perivän joskus tulevaisuudessa perheen ikebana-koulun, mutta poikatyttömäistä Soraa kiinnostaa enemmän urheilu. Tätä varsin perinteistä konfliktia käydään sarjassa kuitenkin läpi loppujen lopuksi aika vähän, eikä tilanteelle oikein saada minkäänlaista ratkaisua. Sora kuitenkin oppii ymmärtämään äitiään sarjan edetessä, ja äitikin luultavasti oppii ymmärtämään tytärtään – ainakin jollain tasolla. Soraan verrattuna sarjan toinen keskeinen tyttöhahmo Mimi sen sijaan on todellinen prinsessa, joka lähinnä valittaa ja itkee suurimman osan ajasta. Mimin perheessä on asiat kohdallaan, joten ongelma, joka Mimin on kohdattava, on omien pelkojensa voittaminen. Tässä Mimi ei ehkä aivan onnistu, sillä hän on luopua leikistä sarjan loppupuolella, koska ei halua enää nähdä enempää taisteluja ja kuolemaa. Mimi oppii kuitenkin ymmärtämään, että joskus on pakko taistella, vaikka ei haluaisikaan, ja kokoaa Pimeyden Valtioita vastustavista Digimoneista omaa ryhmittymää yhdessä Jyoun kanssa. Mimi osaa olla todella itsekäs ja raivostuttava, mutta hän on myös yksi sarjan kaikkein samaistuttavimmista hahmoista, koska Mimin tuntemat pelon ja ahdistuksen tunteet Digimon-maailman kaltaisessa vieraassa maailmassa ovat sellaisia tunteita, joita jokainen samaan tilanteeseen joutuva henkilö voi helposti kuvitella omalle kohdalleen.

Koushiroun hahmo on jäädä auttamatta statistiksi värikkään hahmokaartin keskellä, mutta hänelle on annettu lyömäase, joka tekee hänestä monessa tilanteessa todella tärkeän hahmon: tietokone. Digimon-maailmahan on käytännössä tietokonemaailma, ja Koushiroun tietotekniset taidot auttavat lapsia monta monituista kertaa. Tässä mielessä Digimon sarjana on hiukan aikansa lapsi, sillä juuri vuosituhannen vaihteessa tietokoneet olivat niin kehittyneitä ja yleisiä, että useimmat omistivat niitä ja Digimonin kaltainen skenaario on hyvin kuviteltavissa. Kuitenkin palataksemme Koushir0on, hän on hahmona aina kohteliaasti ja sivistyvästi puhuva ja hyvin käyttäytyvä, eikä hän hirveästi pääse irrottelemaan sarjan edetessä – kohtalaisen älyvapaata pocket universe -jaksoa lukuun ottamatta. Hänelle on kuitenkin sälytetty aika iso traaginen käänne, kun sarjassa paljastetaan, että Koushiroun vanhemmat ovatkin vain adoptiovanhemmat, ja oikeat vanhemmat ovat kuolleet liikenneonnettomuudessa Koushiroun ollessa pieni. Tällainen paljastus on todella vaikea käsitellä, ja Koushirou pohtiikin sitä moneen otteeseen, ennen kuin päätyy lopulliseen välienselvittelykohtaukseen vanhempiensa kanssa. Tämä kohtaus on todella riipaisevaa katsottavaa, ja on muutenkin mielenkiintoista, että sarjassa on tämänkaltainen adoptiovanhemmuuden teema – ei mikään ihan jokapäiväinen ongelma lapsen elämässä. Lapsista vanhin, Jyou, puolestaan edustaa sarjassa huumoriosastoa, ja hän on juuri se henkilö, joka törmäilee, kaatuilee ja joutuu muihin vastaaviin ongelmiin joka käänteessä. Jyou on kuitenkin myös vastuuntuntoinen ja on aika vahvasti sempain roolinsa sitoma. Hän myös ajattelee paljon opiskelua – jopa Digimon-maailmassa ollessaan. Itse kuitenkin pidän Jyoun hahmosta todella paljon, sillä hän osoittaa useita kertoja uhrautuvaisuutensa ja kykynsä huolehtia muista. Toisia vähän vanhempana Jyou mietiskelee myös tulevia uravalintoja, ja hän on myös ainoa henkilö, jonka vanhemmat eivät sarjassa esiinny. Sen sijaan häntä opastaa yksi hänen isoveljistään, joka opiskelee lääkäriksi aivan kuin perheen isä haluaa. Vanhempien odotukset ja niistä aiheutuvat paineet ovat varmasti tuttuja monille, mutta valitettavasti näitä ongelmia vain sivutaan sarjassa eikä Jyoun hahmo valitettavasti ole aivan yhtä syvällinen kuin jotkut toiset sarjan henkilöistä. Jyousta ei myöskään koskaan tule samanlaista coolia tappelijatyyppiä kuin vaikka Taichista, mutta kyllä hän näyttää moneen otteeseen osaavansa taistella.

Sarjan nuorimmat henkilöhahmot Hikari ja Takeru ovat muiden hahmojen rinnalla aika tylsiä ja persoonattomia tapauksia, ja he profiloituvat useaan otteeseen lähinnä Taichin pikkusiskona ja Yamaton pikkuveljenä. Molemmilla on kuitenkin sarjassa isot roolit: Takerun Digimon Patamon kehittyy yleensä aina kaikkein dramaattisimmalla hetkellä, jolloin kaikki toivo näyttää jo menneen ja pelastaa päivän – onhan Takerun tunnus sarjassa toivon tunnus. Hikari puolestaan on kahdeksas valittu lapsi, jota Vamdemon kätyreineen etsii kovalla kiireellä Tokioon sijoittuvassa juonikuviossa (joka näin sivumennen sanottuna on hitusen epäuskottava selkkaus, koska on aivan uskomatonta, etteivät lapset mitenkään tunnu hoksaavan sitä, että juuri Hikari oli tärkeä tekijä aikaisemmissa tapahtumissa, jotka määrittivät sen, keistä lopulta tuli valittuja lapsia). Toisaalta Takerun ja Hikarin hahmojen persoonattomuus johtuu pitkälti siitä, että he ovat niin nuoria muihin hahmoihin verrattuna, ja tuskin kukaan olettaa 7-8 -vuotiaan olevan vielä kovin monipuolinen persoona, jolla on paljon omia mielipiteitä. Onneksi Takerun ja Hikarin hahmot esiintyvät vielä sarjan toisella tuotantokaudella, mutta nyt vanhempina, mikä tuo heidän hahmoihinsa kaivattua syvyyttä. Ensimmäisellä kaudella hahmot ikävä kyllä jäävät hieman ontoiksi ja palvelevat tarkoitustaan enemmän juonielementteinä kuin hahmoina. Takerun ja Hikarin kautta ratkeaa monta tärkeää juonikuviota, ja heidän olemassaolonsa liittyy moniin Taichin ja Yamaton hahmoja kehittäviin kohtauksiin.

0

Digimonissa hahmojen luonteet rakentuvat voimakkaasti yhden keskeisen luonteenpiirteen ympärille, ja näitä ominaisuuksia on hyödynnetty sarjassa myös Digimonien evoluutiossa. Jokaisella on oma tunnuksensa, joka edustaa jotakin ominaisuutta, ja jonka avulla Digimon voi muuttua Perfect-tasolle. Digimonien kehittämisessä ei siis ole kyse pelkästä Digimonin kouluttamisesta, vaan myös siitä, että jokainen pystyy löytämään itsestään tämän valikoidun ominaisuuden. Toisille se on helpompaa, toiset taas joutuvat tässäkin menemään vaikeimman kautta. Taichi saa todella tuntea nahoissaan, mitä tapahtuu, kun rohkeus ei ole oikeanlaista ja onnistuu vain muuttamaan Greymonin hirviömäiseksi SkullGraymoniksi. Myöhemmin hän joutuu pääsemään yli kuolemanpelostaan, jotta saa rohkeutta edustavan tunnuksensa vihdoin toimimaan oikealla tavalla. Yamato puolestaan kipuilee useita kertoja sen suhteen, onko hän kelvollinen kantamaan ystävyyden tunnusta, jonka kantajaksi ei oikein itseään tunnista. Aika dramaattinen on kohtaus, jossa Yamato ei vain saa tunnustaan toimimaan ja Gabumonia kehittymään. Tämän kaltainen hahmon luonti yhden luonteenpiirteen pohjalta voi tuntua aika halpahintaiselta hahmoalennusmyynniltä, mutta itse olen sitä mieltä, että tämä ulottuvuus toimii sarjassa todella hyvin ja tunnukset tekevät kaikesta paljon mielenkiintoisempaa. Lisäksi tunnukset ovat visuaalisesti hyvin suunniteltuja ja todella sopivat kantajilleen. Lisäksi on edelleen hyvä muistaa, että kyseessä on kuitenkin lapsille suunnattu sarja, jossa tällaiset ehkä yksinkertaisemmat hahmot toimivat ehkä paremmin kuin moniulotteisemmat. Sarjassa kuitenkin tapahtuu hahmonkehitystä, ja hahmot kyllä pystyvät muuhunkin kuin siihen, mitä heille uskottu tunnus osoittaa.

Digimonissa ei loppujen lopuksi ole juurikaan sellaisia hahmoja, joista en pitäisi. Jopa tylsähköt Hikari ja Takeru menettelevät muiden hahmojen rinnalla, ja sivuhahmoistakin löytyy ihan hauskoja henkilöitä. Valittujen lasten vanhemmat eivät yleisesti ottaen ole mitään huippupersoonallisuuksia, paitsi Mimin vanhemmat, jotka ovat yhtä mielenkiintoisia tapauksia kuin tyttärensäkin. Itse pidän myös todella paljon Yamaton ja Takerun isästä, joka todella tuntuu uskovan lapsiinsa ja auttaa heitä TV-asemalle sijoittuvassa loppuhuipennuksessa. Yamaton ja Takerun vanhempien avioeroa ja siitä aiheutunutta skismaa sivutaan sarjassa moneen otteeseen, mutta tähän ongelmaan ei oikein missään vaiheessa päästä kunnolla käsiksi, mikä on vähän sääli. Saamme toki kuulla Yamaton kärsivän yksinäisyydestä tilanteen takia, mutta Takeruun avioero ei juuri näytä vaikuttaneen. Digimonissa siis käsitellään aika vakaviakin ongelmia, mikä on mielestäni yksi sarjan keskeisiä vahvuuksia hyvän hahmonkehityksen ohella. Yksi kaikkein keskeisimmistä elementeistä on kuitenkin mielestäni Taichin ja Yamaton välinen kilpailuasetelma, sillä se auttaa huomaamaan, etteivät ystävyyssuhteet ole aina aivan yksinkertaisia. Mielestäni on myös todella hurmaavaa, miten alussa hieman epäyhtenäinen lapsijoukko, joka ei tunne toisiaan mitenkään erityisen hyvin, hitsautuu yhteen todella toimivaksi ryhmäksi, joka onnistuu päihittämään kaikki esteet, vaikka se onkin välillä todella hankalaa.

DigiAd10

Suunnitelmissani oli vielä kirjoittaa sarjan animoinnista, huumorista sekä Digimonien hahmoista, mutta jätän nyt tämän postauksen tähän, sillä se uhkaa paisua jo sen verran pitkäksi, ettei sitä jaksa kertaheitolla lukea. Toinen osa lienee ehkä tulossa, mikäli minulla vielä riittää inspiraatiota jatkaa Digimon Adventuresin pureskelua. Toistaiseksi saatte tyytyä näihin mielipiteisiin, ja jatkoa luultavasti seuraa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s