Full Moon wo Sagashite ja miksi en koskaan pitänyt siitä

Full_Moon_volume_1

Mikä: Full Moon wo Sagashite

Milloin: Tammikuu 2002 – Heinäkuu 2004, suomenkielinen julkaisu 2007-2008

Tekijä: Arina Tanemura

Julkaisija: Egmont Kustannus (englanninkielinen julkaisu Viz Media, alkuperäinen julkaisu Shueisha)

Luettu: 7/7

 

Full Moon wo Sagashite on sellainen sarja, josta minulla ei ole koskaan liiemmin ollut positiivista sanottavaa. Ostin sarjaa, kun se julkaistiin suomeksi ja olin aluksi innoissani, mutta mitä pidemmälle sarjaa luin, sitä enemmän aloin sitä inhota. Kituuttelin ja tuhlasin rahojani kuitenkin mangan hamaan loppuun saakka, enkä siihen sen koommin tarttunut. Tanemuran seuraavan sarjan, Gentlemen’s Alliance Crossin kanssa minulla oli jokseenkin sama ongelma, mutta viime kesänä tartuin Crossiin uudelleen, luin sarjan kokonaan ja huomasin pitäväni siitä sittenkin paljon. Kun aikaisemmin kahden kuukauden välein ilmestyneen sarjan luki nyt putkeen parissa päivässä, sai asioihin aivan eri perspektiivin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Sen jälkeen aloin lukea uudelleen myös vihaamaani Full Moonia, mutta saanut luetuksi kuin neljä ensimmäistä osaa. Nyt joululomalla päätin tylsyyksissäni tarttua sarjaan hetken mielijohteesta taas uudelleen, ja tällä kertaa sain sarjan luettua oikeasti kokonaan loppuun. Samalla sain myös huomata, ettei mielipiteeni mangasta ollut juuri muuttunut kuuden vuoden aikana, mutta tällä kertaa ärtymykseni kohdistui hieman eri asioihin kuin edellisellä lukukerralla.

Full Moon wo Sagashite kertoo 12-vuotiaasta orpotyttö Mitsuki Kooyamasta, jolla on kurkussaan pahalaatuinen kasvain. Kasvaimen vuoksi Mitsuki ei voi käydä koulua tai laulaa, mutta ei myöskään suostu kasvaimen poistoon, koska voisi menettää leikkauksessa äänensä. Sitten Mitsuki tapaa kaksi kuolemanjumalaa, Meroko Yuin ja Takuto Kiran, jotka ovat tulleet selvittämään, kuka tai mikä estää Mitsukin vuoden päähän ennakoidun kuoleman. Tästä inspiroituneena Mitsuki pyytää kuolemanjumalia muuttamaan hänet 16-vuotiaaksi, jotta hän voisi toteuttaa suuren unelmansa tulla kuuluisaksi laulajaksi. Kuuluisuuden turvin hän voisi nimittäin taas tavata suuren rakkautensa, orpokodissa tapaamansa Eichi Sakurain. Kuolemanjumalat toteuttavat tytön toiveen, ja 16-vuotiaaksi muuttunut Mitsuki karkaa kotoa ja koelaulun myötä hänestä tulee suosittu nouseva tähti Fullmoon. Viihdemaailmassa ei kuitenkaan ole helppoa, ja Mitsuki saa huomata sen useita kertoja. Samaan aikaan kuolemanjumalat painiskelevat omien ongelmiensa kanssa, ja jännitettävää on myös siinä, ehtiikö Mitsuki tavata Eichin ennen vuoden päästä koittavaa kuolinpäiväänsä.

Them-3-full-moon-wo-sagashite-1962357-401-500

Full Moon wo Sagashiten alku on lupaava. Tietysti fantasiaelementit ja hölmöihin asuihin pukeutuneet kuolemanjumalat tekevät lähtöasetelmasta hiukan lapsellisen, mutta pidin viihdemaailmaan sijoittuvaa juonta erittäinkin mielenkiintoisena. Ensimmäiset 4-5 osaa seuraavatkin enimmäkseen Mitsukin/Fullmoonin etenemistä viihdemaailman koukeroissa, mutta parissa viimeisessä osassa tämä jää valitettavasti täysin sivuosaan. Ennen tätäkin popmaailma-asetelma tuntuu paikoitellen hukkuvan täysin hahmojen ongelmiin ja välienselvittelyihin, mikä harmitti minua paljon sekä ensimmäisellä lukukerralla että nyt uudella kierroksella. On todella sääli, ettei viihdemaailmasta ole saatu viriteltyä tämän kummempaa juonta, vaan se tuntuu enemmänkin kehykseltä tai tekosyyltä kaikille muille mangassa tapahtuville juonenkäänteille ja hahmonkehitykselle. Musiikkiaiheisissa mangoissa on tietysti myös sääli, ettei itse musiikkia pääse kuulemaan, mutta Mitsukin laulujen sanat on yleensä kirjoitettu ainakin osittain näkyviin ja osa sanoituksista oli jopa ajatuksia herättäviä. Oma suosikkini musiikkimaailmaan sijoittuvista kohtauksista oli se, jossa Mitsuki pohdiskeli sanoja shampoomainoksessa käytettävään kappaleeseen. Inspiraation etsiminen Pienen merenneidon tarinasta tuntui uskottavalta Mitsukin iän huomioon ottaen. Viihdemaailmassa oli myös muutamia hyviä sivuhahmoja, mutta muutaman aluksi toisessa roolissa nähdyn hahmon myöhemmin paljastuvat suhteet musiikkibisnekseen tuntuivat jokseenkin teennäisiltä.

Full Moonin alussa on hyviä juonenkäänteitä, jotka pitävät lukijan mielenkiinnon korkealla. Kolme ensimmäistä pokkaria ovat hyviä, ja juoni etenee tasaisesti. Mukaan tulee uusia hahmoja, vanhoja hieman syvennetään, Mitsukin ura musiikkimaailmassa ottaa tuulta alleen, pientä dramaattista uhkailuakaan ei ole vältetty, ja ISO juonenkäänne, joka tosin on hieman arvattavissa. Eli kaikkea, mitä tällaiselta sarjalta nyt voi odottaa. Neljännessä ja viidennessä osassa briljeerasivat kuolemanjumalien taustatarinat, jotka olivat kiinnostavia ja jopa koskettavia ainakin pintatasolla. Lisäksi Mitsukin kaukainen rakastettu Eichi on vielä tässä vaiheessa hyvin mukana kuvioissa. Mutta jossain viidennen pokkarin paikkeilla kaikki, mikä sarjassa oli vielä hyvää, tuntuu unohtuvan täysin. Jopa mielenkiintoiselta tuntuneet hahmot ja juonenkäänteet on korvattu loputtomalla tunteiden vatvomisella, itkukohtauksilla ja Takuton ja Mitsukin orastavalla rakkaudella, joka tuntuu kaiken kaikkiaan erittäin oudolta (tästä lisää myöhemmin). Sarja suistuu sellaiseen melodramaattisuuteen, ettei pelastusta enää löydy. Ylitunteellisuuden kruunaa se, että riutumisen ja räytymisen jälkeen kaikki sarjassa tärkeät parit toki saavat toisensa parin viimeisen osan aikana (en valita), ja kaikki tuntuu muutenkin onnistuvan täydellisesti. The End. Itse olin todella pettynyt siihen, millaisen suunnan sarja lopulta otti, sillä minä ihan totta pidin parista ensimmäisestä osasta ja olin harmissani, että musiikkimaailma korvattiin melodraamalla. Lisäksi Tanemuralla on paha taipumus korulauseisiin ja niitä aivan liikaa sisältäviin mukasyvällisiin ja -taiteellisiin monologeihin, jota tässä(kin) sarjassa oli varsinkin loppupuolella liikaa. 12-vuotiaan lukijan mielestä syvällisintä ikinä, 22-vuotias lukija oksentaa sateenkaaria.

full-moon-wo-sagashite-307970

Sarjan juonen yksi häiritsevimmistä aspekteista on Mitsukin ja Takuton välinen suhde, ja toisaalta Mitsukin tunteet Eichiä kohtaan. Jälkimmäisen kaksikon suhde ja rakkaus ylipäätään on puhdas ja ihanteellinen. Lasten ihastusjuttujen tapaan kaikki menee pieleen, kun toinen osapuoli (Eichi tässä tapauksessa) tunnustaa rakkautensa – asia, jota Mitsuki ei koskaan ehdi tekemään, kun suhde saa traagisen päätöksensä Eichin kuoltua onnettomuudessa. Mitsuki varjelee tätä menetettyä rakkauttaan ja on hyvin ahdistunut. En väheksy nuorten ihmisten seurustelua ja rakastumisia, mutta jotenkin Mitsukin tunteet ja ajatukset tuntuivat epäuskottavilta 12-vuotiaan ajatuksiksi. Lisäksi Eichi, joka on Mitsukille alussa ja vielä puolenvälin vaiheilla erittäin tärkeä, tuntuu unohtuvan tytön mielestä täysin joskus puolenvälin jälkeen ja Eichi tuntuu nopeasti ja kokonaan korvautuvan rakastumisella kuolemanjumala Takutoon. Eichin kuoleman jälkeisen tarinan käsittely on myös erittäin vajavaista, ja itselleni jäi erittäin epäselväksi, mitä Eichille lopussa tapahtui ja miksi hän teki niin kuin teki. Eichin hahmon käsittely onkin sarjan huonoimpia osa-alueita, ja pienellä yrittämisellä tästäkin sotkusta olisi saatu huomattavasti parempi. Eichi on myös hahmona turhankin ihanteellinen, vaikka tätä kuvaa yritetäänkin naarmuttaa hiukan lisätarinoissa.

Mitsukin ja Takuton suhteen valtavin ongelma on mielestäni parin ikäero. Takuto, joka tosin nyt on kuolemanjumala, oli 12-13 -vuotias Mitsukin syntyessä. Parilla on siis suuri, yli 10 vuoden ikäero, ja kun otamme vielä huomioon, että ennen sarjan loppuratkaisua Mitsuki on 12-vuotias, ei tällainen suhde tunnu oikein millään tasolla hyväksyttävältä. Mitsukin ja Eichin välinen noin neljän vuoden ikäero tuntuu pieneltä tähän verrattuna. Lisäksi parin varsinainen rakkaussuhde alkaa epämääräisesti, etenee oudosti ja kärsii Takuton häiritsevistä lähentely-yrityksistä. Miestä ei pahemmin tunnu haittaavan Mitsukin räikeä alaikäsyys – johtuneeko se sitten siitä, että Takuto on kuolemanjumala. Ensimmäisellä lukukerralla en juuri huomannut tätä piirrettä suhteessa, vaan Takuton hahmo ärsytti minua yleisesti ja shippasin Mitsuki x Eichiä. Nyt molemmat suhteet tuntuvat jotenkin naurettavilta, ja Mitsukin tunteet epäuskottavilta. Sarjan loppu on myös todella laiskasti kirjoitettu. Fullmoonin suuren konsertin jälkeen aikahyppy 3 vuoden päähän ja uuteen konsertiin, jossa 16-vuotias Mitsuki tapaa koomasta heränneen Takuton, ja pari suutelee. Kyllä. Takuto ei missään vaiheessa sarjaa ollutkaan oikeasti kuollut, vaan selvisi itsemurhayrityksestään (joskin vajosi koomaan useammaksi vuodeksi) ja sai vielä menetetyn äänensä takaisin! Tämä kaikki on jopa tämän sarjan mittapuulla niin epäuskottavaa, että sarjan loppu ärsytti minua uskomattoman paljon ja vaikka loppuratkaisu sinänsä toikin onnellisen ja tyydyttävän lopun sarjalle, tämä Takutoon liittyvä täysin käsittämätön juonenkäänne on se asia, mikä tekee Full Moonista silmissäni oikeasti huonon sarjan. En käsitä ollenkaan, miten Takuto ylipäätään pystyi tulemaan kuolemanjumalaksi manalaan, jos hän kerran oli vain koomassa. Tämä käänne vetää mielestäni maton alta aika monelta asialta, jota sarjassa on ennen tätä kehitelty. Tanemura on sortunut aikaisemminkin laiskoihin loppuratkaisuihin, ja tästä vielä Full Mooniakin räikeämpänä esimerkkinä on Time Stranger Kyokon loppuratkaisun änkeminen 10 uuden hahmon kera yhteen vaivaiseen pokkariin.

Full.Moon.wo.Sagashite.53043

Sarjan hahmoista päähenkilö Mitsuki on alussa siedettävä ja Fullmoonina paikoitellen jopa hauska, mutta muuttuu sarjan edetessä entistä ärsyttävämmäksi ja epäuskottavammaksi hahmoksi. Ottaen huomioon, että Mitsuki on vasta 12, hän on uskomattoman syvällinen niin rakkaudessaan kuin muissakin ajatuksissaan ja onnistuu puhumaan ympäri jopa manalan johtajan. Shoujomangoissa on toki tavallista, että kaikki pyörii päähenkilön ympärillä, mutta tässä sarjassa se kaikki on jo vähän liikaa. Kuolemanjumalat ovat heti valmiita toteuttamaan Mitsukin toiveet ja auttavat tätä jatkuvasti, vaikka heidän todellisuudessa tulisi olla hakemassa Mitsukin sielua. Sekavia ja paikoitellen erittäin synkkiä tunteitaan lukuun ottamatta Mitsuki on hahmona myös ärsyttävän täydellinen ja viaton, josta ei oikeastaan löydy juuri mitään vikoja. Mitsuki on lähes aina iloinen, eikä suutu juuri milloinkaan. Joskus hän on varsin naiivi, mutta toisaalta hän on vasta 12-vuotias. Fullmoonina Mitsuki on vähemmän ärsyttävä ja jopa pidettävä hahmo, mutta tämä voi johtua siitä, että 16-vuotiaan hahmossa Mitsuki tuntuu paljon uskottavammalta kuin 12-vuotiaana. En myöskään pitänyt Mitsukin pompöösistä hiustyylistä, joka ilmeisesti oli lainattu joltakin idolilta. On toki mukava nähdä, kuinka Mitsuki saavuttaa sekä Fullmoonina (alussa) että Mitsukina (lopussa) suuret unelmansa laulajan urasta ja selviää vakavasta sairaudestaan ilman mitään ongelmia, mutta eikö tämä kaikki tunnu vähän turhankin yltiöpositiiviselta? Toisaalta, Mitsuki on saanut myös kärsiä paljon, mutta näistä vaikeuksista selviäminen tuntuu tekevän hänestä vain entistäkin täydellisemmän. Jopa Gentlemen’s Alliance Crossin Haine on uskottavampi ja syvällisempi hahmo kuin Full Moon wo Sagashiten Mitsuki.

Takutosta ja Eichistä tulikin jo kirjoitettua, ja molemmat ovat tavallaan eräänlaisia ihannepoikaystävän malleja, joskin Takuto on päällekäyvempi ja näkyvämpi mustasukkaisuudessaan kuin ihanteellinen Eichi. Kumpikaan näistä hahmoista ei ole silti erityisen mielenkiintoinen, mutta Takuto on mielestäni hahmona paremmin kirjoitettu. Taustatarinoita vertaillessa Eichin tarina oli mielestäni parempi, sillä minusta on todella kornia, että Takuto on kärsinyt Mitsukin kanssa samasta sairaudesta ja vielä ollut tämän vanhempien hyvä ystävä. Näistä kahdesta hahmosta en kummastakaan juuri pitänyt. Sen sijaan Merokon hahmo oli minusta kaikessa läpinäkyvyydessään ja räikeydessään hauska ja mielenkiintoinen, ja hänen taustatarinansa sijoittuminen 1950-luvulle oli piristävä lisäys. Tässä hahmokaartissa Meroko on se, joka itkee eniten, mutta suorastaan uskomaton rehellisyys ja tietynlainen suoraviivaisuus nostivat puputytön tässä hahmokaartissa suosikikseni. Izumin hahmo sen sijaan jäi etäiseksi ja hahmoon oli jotenkin hankala samaistua. En ehkä oikein ymmärtänyt hänen tunteitaan. Izumin muutamat takinkäännöt sarjan aikana eivät myöskään tuntuneet kovin luonnollisilta, ja kovasta yrityksestä huolimatta Izumi tuntui jäävän hahmona jotenkin keskeneräiseksi ja hahmonkehityksensä teennäiseksi.

53031

Sarjan lopussa mukaan tulee yllättäen ja jokseenkin selittämättä kaksi täysin uutta henkilöä, kuolemanjumalien pomo sekä vielä tämän pomo, jotka ovat hahmoina yksiulotteisia, lyhyen aikaa esiintyviä, turhan herkkiä sekä melko tarpeettomia. Heitä tarvitaan oikeastaan vain kuolemanjumalien taustan selittämiseen sekä muutaman muun juonenkäänteen synnyttämiseen. Näitä hahmoja olisi mielestäni voitu pohjustaa jo aikaisemmin, sillä nyt näiden hahmojen tulo mukaan tuntuu liian äkkinäiseltä ja hahmot jäävät pinnallisiksi ja yksiulotteiseksi. Lisäksi on epäuskottavaa, että 12-vuotiaan Mitsukin sanat toimivat täydellisenä herättäjänä näiden hahmojen käyttäytymisessä ja ajattelussa. Ilmeisesti mangaka itsekin on pitänyt tätä hitusen epäuskottavana, sillä Mitsuki ihmettelee sitä itsekin viimeisen osan neliruutustripeissä.

Sivuhenkilöistä kiinnostavimpia ovat Mitsukin isoäiti Fuzuki, jonka tarina on melko traaginen, sekä Fullmoonin kanssa kilpaileva laulaja Madoka, joka on teettänyt kauneusleikkauksen menestyäkseen idolina. Madoka on hahmona ylpeä ja aika rasittava, mutta hän on mielestäni aika mielenkiintoinen henkilönä ja hyvä osoitus siitä, millaisiin asioihin ihmiset ovat valmiita voidakseen menestyä viihdemaailmassa. Kierolla tavalla hauskaa on myös se, että Madokan aikaisemmin ruma rakastettu on niin ikään teettänyt kauneusleikkauksen voidakseen olla lähellä Madokaa. Kornia, kyllä, mutta näiden kahden kiintymyksestä toisiina kertova neliruutustrippi on suorastaan hupaisa. Muista sivuhenkilöistä tohtori Wakaooji, lääkäri ja entinen poptähti, on hitusen epäuskottava, mutta sen sijaan Mitsukin juoppo manageri, joka on epäonnistunut idolina, on hahmona varsin hykerryttävä. Kahden viimeiksi mainitun suhde on myös varsin mielenkiintoinen, ja kohtaus, jossa Wakaooji saapuu managerin kotiin, jonka seinät on vuorattu hänen poptähtiaikaisilla kuvillaan, on samalla hauska että surullinen. Tanemura osaa kirjoittaa hyviäkin hahmoja, joten on tavallaan sääli, että Full Moonin kiinnostavimmat hahmot ovat enemmän sivuosissa ärsyttävimpien näytellessä päärooleja.

Full-Moon_wo-Sagashite-wallpaper

Full Moon wo Sagashiten piirrostyyli on taattua Tanemuraa: isoja silmiä, paljon rasteria, koristeellisia vaatteita ja kampauksia, söpöjä eläinhahmoja, kukkia ja terälehtiä ja niin edelleen. Ensimmäisissä osissa tyyli on vaatimattomampaa, mutta parissa viimeisessä osassa ollaan jo lähempänä Tanemuran nykytyyliä ja sarja alkaa näyttää samalta kuin seuraava sarja Gentlemen’s Alliance Cross, jossa on vieläkin enemmän mainittuja elementtejä kuin Full Moonissa. Tässä sarjassa hahmot ovat myös melko hyvin toisistaan erotettavia, mikäli joitakin sivuhahmoja ei oteta huomioon. Tanemuraa on usein haukuttu hahmojen samankaltaisuudesta varsinkin eri sarjojen kesken, ja tässäkin useimmat hahmot voisi sijoittaa melkeinpä suoraan mangakan muihin sarjoihin. Huumori on melko lapsellista ja sitä on jonkin verran, mutta ei mitenkään hirveästi. En nauranut juurikaan vitsikkäille kohtauksille, ja ne taitavat olla olemassa lähinnä keventääkseen sarjan paikoitellen hyvinkin raskasta tunnelmaa. Sen sijaan pokkareiden lopussa olleet neliruutustripit olivat mielestäni todella hauskoja ja olikin sääli, ettei niitä ollut sarjassa tämän enempää. Myös sivupalkkien kertomukset mangakan ajatuksista ja päivittäisestä elämästä olivat hauskaa luettavaa. Raportti mangan teosta deadlinen lähestyessä osoitti ainakin sen, ettei mangakana työskentely ole helppoa!

Kaiken kaikkiaan en pitänyt Full Moon wo Sagashitesta juuri sen enempää kuin ensimmäisellä lukukerrallakaan. Mitsuki ja Takuto olivat hahmoina edelleen melko rasittavia, mutta tällä kertaa en jaksanut edes kannustaa Mitsukia ja Eichiä parina. Osa sivuhahmoista osoittautui muistamaani paremmiksi ja yllätyin siitä, kuinka paljon oikeastaan pidinkään sarjan alkupuolesta. Loppupuoli sen sijaan oli niin huono kuin muistinkin ja jotkut juonenkäänteet tuntuivat nyt täysin absurdeilta ja tekivat sarjasta entistäkin huonomman. Vaikka en enää olekaan Full Moonin kohderyhmää, ei se silti selitä kaikkia soraääniäni vaan sarja olisi voinut oikeasti olla huomattavasti tätä parempi. Gentlemen’s Alliace Crossisista pidän oikeasti melko paljonkin, mutta tästä sarjasta en lähes ollenkaan. Se on tavallaan sääli, sillä Full Moonissa olisi paljonkin potentiaalia, mutta nyt se jää käyttämättä sarjan keskittyessä enemmän vähemmän mielenkiintoisiin elementteihin, kuten hahmojen välillä älyttömiltä tuntuvien suhteiden kehittelyyn viihdemaailmakuvioiden sijaan. Voin suositella Full Moon wo Sagashitea ala- ja yläasteikäisille tyttölukijoille, jotka pitävät melodraamasta ja lievästä traagisuudesta, sekä kaikkein kovimmille Arina Tanemura- faneille. Muut tuskin saavat tästä sarjasta kovinkaan paljon irti.

 

BONUS! Tässä Anikin foorumeilta löytämäni, minun kirjoittamani lyhyt kommentti sarjasta viiden vuoden takaa:

No, lyhyesti: Täysin tyhjänpäiväinen ja ärsyttävä päähahmo Mitsuki palloilee ja pillittää samalla kun parit kuolemanjumalat paapovat tätä traagisen kohtalon itkupilliä. Ja asiaa pahentaa kaikin tavoin suuresti inhoamani Takuto X Mitsuki – paritus, jota en yksinkertaisesti kestä.

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Full Moon wo Sagashite ja miksi en koskaan pitänyt siitä

  1. Mielenkiintoinen teksti! Oma suhteeni sarjaan on aina ollut lämpimämpi, mutta nostalgialla on varmasti vaikutusta tässä, koska animeversio oli yksi varhaisimpia näkemiäni animeja ja olin yläasteella tuolloin. Animessahan Eichin tarina menee vähän eri lailla, ja siinä suhteessa Mitsuki esitetään ehkä vähemmän korostetun kypsänä ikäisekseen.

    Mangankin olen lukenut joskus, ja onkin ainoa sarja, jonka olen Tanemuralta jaksanut lukea. Siitä ei kyllä ole jäänyt mieleen kuin hataran lämmin tunne, mutta perustelet varsin vakuuttavasti, miksi ei ollut mikään mestariteos kuitenkaan. En edes muistanut noita koomahölmöilyjä, mutta nyt vähän irvistelen ajatukselle. Meroko oli munkin lemppari pääkööristä muuten (tykkäsin tosin Takutosta myös :B).

    • Kiitos kivasta kommentista! Itse en ole katsonut ollenkaan FMwS:ää animena alkulaulua enempää, joten nyt en voinut tehdä vertailua sen suhteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s